"There are no shortcuts to any place worth going."
Ensimmäinen viikkoni Montrealissa on takana päin. Itse asiassa minusta tuntuu, että olisin ollut täällä jo viikkokausia. Viikko on ollut niin täynnä eri tunnetiloja, uusia kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä, että sulateltavaa on todellakin tullut yli viikon edestä. Viikko on samalla ollut elämäni haastavimpia ja antoisimpia. Se on ollut täynnä jännitystä ja innostusta, mutta myös väsymystä ja koti-ikävää.
Matka maailman toiselle puolelle alkoi kymmenen päivää sitten sunnuntaina, kun sanoin juna-asemalla perheelleni hyvästit jouluun asti. Miten voikaan olla yhtä aikaa niin innoissaan tulevasta seikkailusta, mutta myös niin surullinen tietäessään, ettei tule näkemään rakkaita ihmisiä seuraavaan neljään kuukauteen. Junamatka Joensuusta Helsinkiin meni todella sekavissa fiiliksissä.
Lento Reykjavikin kautta Montrealiin oli seuraavana päivänä. Vaikka kymmenen tunnin koneessa istuminen tuntui jälkeen päin koko kropassa, matka kului yllättävän nopeasti ja maisemat lentokoneen ikkunasta olivat kaiken sen istumisen arvoiset.
Näkymiä pilvien yläpuolelta.
Täytyy sanoa, että heti ensimmäisenä iltana Montreal yllätti minut, mutta ei todellakaan negatiivisessa mielessä. Tästä kaupungista tekee todella mielenkiintoisen sen moniulotteisuus. Keskustassa saa kyllä ihmetellä monikymmenkerroksisia pilvenpiirtäjiä, mutta jos ydinkeskustasta liikkuu vähänkään kauemmaksi, muuttuu ympäristö huomattavasti vähemmän suurkaupunkimaiseksi. Aivan kuin jokainen kaupunginosa olisi oma pieni kaupunkinsa. Tunnelma esimerkiksi lähinaapurustossamme Little Italyssa on rauhaisa aivan kuin italialaisessa pikkukaupungissa. Arkkitehtuuri on myös aivan ainutlaatuista Montrealissa. En tunne vieläkään ihastelleeni tarpeeksi tyypillisiä montrealilaisia asuintaloja, joissa lähes kaikissa on parvekkeet ja sieltä alas menevät portaat rakennuksen ulkopuolella.
Dowtown.
Sieltä täältä tiilenväristen rakennusten seasta löytyy iloisia sävyjä.
Asuintaloja Villerayn kaupunginosassa.
Viikonloppuna ehdimme käväistä myös Montrealin ulkopuolella Mont Tremblantin kansallispuistossa kouluni järjestämällä vaellusreissulla. Nousu rinnettä pitkin oli pitkä ja hikinen, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen. Haaveenani on syksyn aikana päästä tekemään toinenkin vaellusreissu, ensi kerralla yön yli kestävä.
Tässä vielä pari kuvaa kuluneen viikon hetkistä.
Puistopiknik.
Ehkä elämäni kallein kahvilareissu, mutta oli sen arvoista. Montrealin bagelit kuulemma päihittävät Ison Omenan verrokkinsa.
Kuten sanottu, on vaikea uskoa, että kaikki tämä on oikeasti mahtunut yhteen viikkoon. Nyt kropassa ei enää tunnu lentomatkan aiheuttama kankeus ja jet lag, vaan kaiken uuden ja jännittävän aiheuttama hirveä väsymys. Tiedän ainakin, että olen jo tähän mennessä nähnyt ja kokenut enemmän kuin koskaan ennen näin lyhyen ajan sisään.
Nyt on aika laittaa turistikiikarit (hetkeksi) naulaan ja totuttautua elämään paikallisen yliopiston opiskelijana. Koulua tulee koko syksyn olemaan minulla vain kolmena päivänä viikossa, joten onneksi aikaa tulee varmasti jatkossakin löytymään reissaamiselle ja tutkimusmatkoille.
<3,
A