Tiedättekö sen tunteen kun kävelette hiljaisella suolla aamun sarastaessa ja näette kuinka aurinko nousee taivaanrannan takaa esiin? Niin minäkin, ja ikävöin sitä.
Hyvin harvoin tulee hetkiä, jolloin oikeasti eristäytyy maailmasta- laittaa puhelimen kiinni, ajaa 80 km kunnes on keskellä metsää ja lähtee kävelemään yhä syvemmälle. Me teimme niin vuosi sitten, me lähdimme vaeltamaan. Hyvin harvoin tuollaiset asiat tulee toteutetuiksi, mutta sekä Ainolla että minulla on pitkät historiamme vaeltamisen kanssa. Osittain siitä voi syyttää omia vanhempia ja heidän tarvettaan päästä luontoon. Vaeltaminen on kuitenkin yksi elämän ihanimmista ja kauneimmista asioista. Usein kiireisessä elämässä ja kaupungissa tuntuu kuin kaikki haluaisivat sinulta jotain, ja tyytymättömyys riivaa päätä päivästä toiseen. Luontoon astuessa pää kuitenkin kirjaimellisesti tyhjenee. Meidän vuorokauden vaelluksen aikana ehdimme olla monta tuntia hiljaa ja vain tuijottaa luontoa. Hiljaisuus on todellakin paras vastapaino kiireiselle elämälle.
Meidän vaellusmatkamme taittui mukavasti Koillis-Suomessa Ilomantsin syrjäseuduilla, jossa vuosi sitten toukokuussa vieraillessamme oli vielä lunta maassa. Ainon äiti ajoi meidät lähtöpaikalle (ja se onkin toinen tarina, miten kyseinen auto jäi lumipenkkaan jumiin päiväksi ja piti hinata pois) ja lähdimme tallustamaan pitkin Tapion taivalta. Olimme selvittäneet etukäteen mahdolliset yöpymispaikat (olimme ottaneet varmuuden vuoksi selvää kolmesta eri paikasta ettemme jäisi taivasalle) sekä reitin kunnon. Meillä oli siksi enemmän kuin tarpeeksi vaihtovaatteita ja ruokaa mukana (mikä hupeni päivän edetessä). Kävellessä kevätauringon paistaessa ja sisiliskojen vilistäessä jaloissa tunsi itsensä hyvin pieneksi ja juuri sellaiseksi luonnonlapseksi mitä oli pienenäkin ollut. Reittimme pituus oli 20km ja olimme suunnitelleet jakavamme sen kahdelle eri päivälle. Mutta n. 15km käveltyämme huomasimme, että reittimme oli poikki ja jouduimme kääntymään takaisin, jolloin jäljelle jäi enää yksi mahdollinen suoja yöksi. Mitä pidemmälle kävelimme, sitä paremmin tajusimme kuinka pulassa olemme. Myös reitti viimeiselle mahdolliselle yöpymispaikalle oli veden vallassa.
Lopputuloksena päädyimme nukkumaan yöllisen tähtitaivaan alla nuotiopaikalla, minkä ohi olimme aiemmin kävelleet. Pidimme tulta nuotiossa yllä koko yön, heräten vuorotellen parin tunnin välein hakemaan lisää puita. Söimme iltapalaksi paahdettuja vaahtokarkkeja ja vaikka kasvispainotteisesti kumpikin syömme, niin paistetut makkarat mitä rinkasta löytyi, ei ikinä ole maistuneet niin hyvältä!! Aamulla herätessämme maisema oli kaunein koskaan, aivan kuin olisimme päässeet sisälle postikorttiin. Emme olleet kunnolla illalla väsyneinä tajunneet että nuotiopaikkamme vieressä virtaa joki, mutta aamuaurinko sädehti aaltojen pinnalta niin kauniisti. Heräsin aamulla ennen Ainoa ja olin ehtinyt laittaa nuotion tulille ja alkaa tekemään aamuteetä, kun hän vasta heräili. Makuupussiburriton sisältä kaivautui hymyilevä Aino, joka sanoi että hän ei ole pitkästä aikaa ollut niin onnellinen. Enkä olisi voinut olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä!
Hyvin harva oikeasti uskoo meidän kaltaistemme selviytyvän metsästä edes hengissä, mutta me vanhoina vaeltajina tiedämme onneksi mitä teemme. Pientä kankeutta löytyy esim. trangian käytössä ja tulen teossa, mutta muuten onnistuimme loistavasti. Siksi olikin niin haikeaa lähteä kotiin; vaikka jalkoja särki ja selkä tuntui kivettyneeltä, toi vuorokausi niin paljon energiaa että tänä vuonna on ehdottomasti lähdettävä uudestaan. Luonto, kevät ja paras ystävä vieressä- mitä muuta edes tarvitsee?
Jos joku muukin on käynyt, on lähdössä tai tarvitsee vinkkejä vaellusmatkalle, kertokaa ja kysykää!! :-)
Positiivista viikkoa,
L