Paljon on tapahtunut sitten viimeisimmän postaukseni. Olen saanut hyvän tuntuman siihen, millaista arkielämä on suurkaupungissa, olen tutustunut älyttömän moneen uuteen ihmiseen, pitänyt hauskaa aamuyöhön asti muiden vaihtareiden kanssa, tehnyt roadtripin Quebec Cityyn ihmettelemään satumaisen kaunista vanhaa kaupunkia, käynyt bongaamassa valaita, päässyt ihastelemaan ruskaa Kanadan ihmeen kauniiseen luontoon, nauttinut taivaallisen hyvästä ruuasta, käynyt huvipuistossa, festareilla ja ulkoilmaleffassa. Voisin jatkaa rimpsua vaikka kuinka pitkään kaikilla ihanilla asioilla joita olen täällä ollessani kokenut, mutta siinä ei missään nimessä olisi koko totuus. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen myös tuntenut itseni pohjattoman surulliseksi, loppuunkulutetuksi, epävarmaksi ja ahdistuneeksi. Aamuyöllä kun uni ei ole ottanut tullakseen olen maannut sängyssäni ja toivonut vain olevani kotona ja saavani käpertyä äidin kainaloon lohdutettavaksi. Olen tuntenut itseni kerta kaikkiaan lamaantuneeksi ja voimattomaksi.
Tällaisia fiiliksiä ja ajatuksia minulla on pyörinyt päässä aina silloin tällöin, oikeastaan niin kauan kuin muistan. Toki jokaisella on silloin tällöin hankalia vaiheita, mutta omasta tilanteestani voin sanoa sen verran, että jo useampaan otteeseen ollaan oikeasti liikuttu jaksamisen äärirajoilla.Tähän mennessä olen kuitenkin aina vaikeiden tunteiden saadessa minusta otetta itkenyt ehkä yhdet voimaantumisitkut, purrut hampaat yhteen ja jatkanut läpi harmaan kiven painamista. Muutaman kerran olen kyllä hakeutunut ammattilaisen juttusille, mutta tapaamiset ovat aina loppuneet lyhyeen, kun olen hieman rauhoittunut ja saanut vakuutettua itseni siitä, että tilanne on ohi, ja voin taas jatkaa hommien painamista kuten ennenkin.
Tämä vuosi on kuitenkin ollut minulle rankempi kuin yksikään aikaisempi. Vuoden alussa minulla oli edessäni kandi-urakka. Muistan, kuinka tammikuun ensimmäisinä päivinä kaivoin itsevarmana läppärini esiin aikeissani aloittaa lähdekirjallisuuden luku-urakka kandia varten, ja kuinka otin tilanteesta snapin ja lähetin sen kavereilleni saatesanoina ”2018, let’s get this shit done”. Kunnianhimoisena ihmisenä halusin tietenkin menestyä tässäkin urakassa täydellisyyttä hipoen, ja onnistuin kuin onnistuinkin saamaan tutkielmastani parhaan mahdollisen arvosanan. Huhtikuun loppupuolella kun kevään opiskeluputki alkoi olla lopuillaan, alkoivat myös henkiset ja fyysiset voimavarani olemaan jo aika vähissä. Luvassa ei kuitenkaan ollut kauan kaivattua lomailua ja akkujen latailemista, vaan vappujuhlintojen, eli yhden viikonlopun rentouduttuani skumppalasi kädessä aloitin kesätyöni, joka jatkui koko kesän siihen asti, kunnes pakkasin laukkuni ja lensin etsimään elämäni seikkailua toiselle puolen maailmaa.
Todellisia hälytysmerkkejä alkoi näkymään noin kesän puolivälissä. Olin tavattoman ärtynyt, tiuskin jatkuvasti äitille ja siskoilleni, enkä töiden jälkeen oikein jaksanut lähteä ulos nauttimaan kesästä, vaikka säät olivat parhaat aikoihin. Aloin pikkuhiljaa huolestua itsestäni – miksi ihmeessä minä, yleensä rauhaa vaaliva ihminen kiukustuin yhtäkkiä aivan naurettavista pikkuasioista? Lisäksi mielialani oli jatkuvasti yhä useammin alamaissa ja olin tavattoman stressaantunut niin töistä kuin matkajärjestelyistä Kanadaan lähtöä varten.
Tarpeeksi pitkään asiaa haudottuani otin itseäni niskasta kiinni ja soitin lähimpään terveyskeskukseen. Kerroin puhelimessa, että tunsin itseni väsyneeksi ja tarvitsin jonkun jolle puhua. Parin mutkan kautta minut ohjattiin oikeaan paikkaan juttelemaan. Kun vastaanottohuoneen tuoliin istahtaessani hoitaja kysyi, mitä minulle kuuluu, purskahdin itkuun.
Kävin loppukesästä muutaman kerran juttelemassa saman hoitajan kanssa. Olin todella peloissani ja ahdistunut. Tiesin, että muutaman viikon kuluttua minun oli määrä jättää kotini ja tukiverkostoni ja lähteä suin päin kohti tuntematonta – ja olin valmiiksi aivan rikki. Pyörittelin mielessäni kauhuskenaarioita siitä, miten en ehtisi saada itseäni jaloilleni ennen kuin lähtö koittaisi, en tulisi selviämään vaihtosyksystäni, romahtaisin Kanadassa uudelleen, ja joutuisin kärsimään siellä yksin ilman perhettäni ja ystäviäni, joihin tukeutua.
Osa noista kauhuskenaarioistani on valitettavasti toteutunut. Ennen kesän loppua sain kuin sainkin taas kerran tsempattua itseäni sen verran, että uskoni tulevaisuuteen alkoi palautua. Otin itseäni niskasta kiinni, hoidin järjestelyt vaihtoon lähtöä varten loppuun, ja lähdin matkaan reippaalla mielellä. Pian sain kuitenkin huomata, että ongelmat eivät katoa kaupunkia tai edes maanosaa vaihtamalla. Lähes heti täällä opiskelut aloitettuani aloin taas huomata synkkien ajatusten hiipivän mieleeni.
Kaikesta huolimatta olen todella kiitollinen siitä, että olen jaksanut tehdä ja nähdä ja kokea täällä hienoja asioita. Mutta valehtelisin itselleni ja kaikille muille jos en myöntäisi, että minuun on täällä ollessani myös aika kovasti sattunut. Sen myöntäminen ei ole ollut helppoa, eikä ole edelleenkään. Minulla, kuten varmasti monella vaihtoon lähtevällä, oli mielessäni näin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin epärealistisen ruusuisia kuvitelmia siitä, kuinka elämäni muuttuisi kerta heitolla seikkailuun hypätessäni – Itsenäistyisin vihdoinkin, oppisin luottamaan itseeni ja heittäytymään täysillä elämän vietäväksi. Eläisin parasta aikaa elämästäni, vailla huolia ja turhanpäiväistä ahdistusta. Todellisuuteen herääminen on tehnyt tuskallisen kipeää. Epävarmuuteni ja murheeni ovat yhä osa minua, ne eivät katoa sormia napsauttamalla eivätkä todellakaan maanosaa vaihtamalla. Asioista yli pääseminen vaatii sen, että ne asiat käsittelee, ja se vaatii aivan hirveästi työtä – työtä, jota minä en todellakaan ole vielä tehnyt loppuun asti.
Kaikesta huolimatta olen nyt täällä. Tiedän, että elän tällä hetkellä ainutlaatuista aikaa elämästäni. En ehkä pysty elämään sitä kuten sen mielessäni kuvittelin, mutta elän parhaani mukaan. Lopulta vaihtosyksyni paras anti onkin ehkä valtavan iso ja tärkeä oppitunti siitä, miten itseään pitää oppia kuuntelemaan. Siitä, että joskus on vain pakko painaa jarru pohjaan, nostaa kädet pystyyn ja antaa surun ja tuskan tulla. Riippumatta omista odotuksista miten asioiden pitäisi sillä hetkellä olla. Totta kai ihminen haluaa olla onnellinen ja huoleton, mutta on myös opittava hyväksymään, vaikka sitten vaikeimman kautta, että myös suru kuuluu elämään. Eikä se tullessaan katso aikaa eikä paikkaa.
- A